Suru on arvokas ja ainutlaatuinen. Se muuttaa elämää. Ja se tulee jäädäkseen. Suru elää mukana elämässä. Se vaatii kyselemättä huomionsa. Se kohtaa meitä kaikkia eri vaiheissa elämää. Suruun kannattaa tutustua ja sen kanssa kannattaa tehdä töitä. 

Suru on pitkäkestoisin tunnetilamme, joka kätkee sisällensä liudan muita tunteita. Suru on yhtä aikaa yleismaailmallinen ja hyvin yksilöllinen ja yksinäinen tunnetila. Kuinka tulla toimeen ja sinuksi sen kanssa? Onko vielä mahdollista hymyillä myös sisäisesti, vaikka suru on asettunut osaksi elämää, osaksi itseä?

Mikä muuttuu, kun suru astuu elämään, jättäen pysyvän jäljen, ainaisesti sisimmässä tuntuvan kaipuun? Ja miten estää surua pesiytymästä kehoon, elämän merkityksellisyyttä salaa nakertavana tuholaisena? Miten olla jonkin sellaisen kanssa, johon ei ole olemassa ratkaisua, lääkettä tai oikeaa vastausta? Kuinka sietää sietämätöntä? Suru sisältää hiljaisia kysymyksiä, joiden ääreen mieli ja keho pysähtyy tekemään työtään. Se on surutyötä.

Surua ei voi poistaa, niin riipivän raadollisena kun se koko kehossa ja mielessä tunnekirjoineen osaakaan jyllätä. Vaihtoehtona on työntää sitä aikansa pois, siirtää ajatuksia muualle tai antautua surulle, elämälle ja aisteille. Tuntea ja elää surussa, sen läpi ja se mukanaan. Aistien kautta voimme kokea elämää ainutlaatuisena ja merkityksellisenä.

Luovuus on silta aistien maailmaan. On siis mahdollista myös luovia surunsa kanssa. Jokaisella meistä on oikeus ja mielestäni myös velvollisuus tavoitella hyvää elämää, myös koettuaan suurta surua. On lupa tukeutua apuun ja tukeen. Suru pakottaa miettimään uudesta näkökulmasta sen, mitä itselle on hyvä elämä. Sen ajatuksen äärelle on kerta toisensa jälkeen tärkeää pysähtyä yhä syvemmin, koska se on suunta, jota kohti jokainen meistä elämässään navigoi. Reitti on päivitettävä uudelleen aika ajoin.

Rohkeus pysähtyä itsensä äärelle, armollisuus ja tahto ratkaisevat askeleet, joita kukaan muu ei voi toisen puolesta ottaa. Tukena ja eteenpäin tsemppaajana voi kukin tavallansa olla, mutta kukaan ei voi surutyötä toisen puolesta tehdä. Itkemättömät itkut jäävät kehoon, tunteilla on tarve tulla tunnetuiksi, ajatuksia on järjesteltävä, luopumista ja irti päästämistä täytyy opetella läpi elämän.

Tavoitteenani on jakaa suuntaviittoja vaihtoehdoiksi surumatkalle, jotta jokainen voisi löytää itselleen sopivan tavan elää surunsa kanssa. Suru on raskasta, pysäyttävää ja samalla kasvattavaa. Kannustan aistimaan ja tuntemaan, millaista on surun tekemä työ kehossasi ja mielessäsi, jotta surun sitomaa energiaa voisi vapautua taas enemmän ilolle, kepeydelle ja ainutlaatuiselle elämälle.