Niin oli ennen kaikki paremmin. Jouluna oli aina lunta. Siis paljon lunta. Ei tarvinnut joulupukin miettiä auton lainaamista. Ja joulupukki näytti aidolta, ei muovisilta tekoparta-Coca Cola –pukilta. Laatikot oli todellakin ”meidän äidin tekemiä”, ei Saarioisten satojen äitien. Joulusauna oli ehdoton, vaan nykyisin ei saunaa joka kaupunkikodista löydy.
Joulukuusen ympärillä leikittiin piirileikkejä. En edes muista milloin olisin viimeksi nähnyt joulukuusen sijoitettuna keskelle lattiaa, sehän veisi näkyvyyden televisiolta. Saati sitten ihmiset piirissä… ei tule ihan heti mieleen.
Ja lahjat. Jos tavaralahjoja oli, niitä todella arvostettiin. Aivan sulaa hulluutta nykypäivän tavaraähky, johon me vanhemmat itse lapsemme totutamme. Miten sen jälkeen voisikaan enää mikään vähempi riittää?!
Hautausmaillakin on ruuhkaa juuri jouluna niin, että liikenteenohjaus olisi paikallaan. Ja sitä muoviroskan määrää, jonka kymmenet tuhannet hautakynttilät roskisten yli tursuavat. Jotain ristiriitaa näen siinäkin.
Mutta näen minä muutakin. Näen lapsissa saman vilpittömän ilon ja riemun ensilumesta, huolimatta siitä onko sitä sentti vai sata ja pysyykö se kaksi päivää vai kaksi kuukautta. Lapselle se hetki on siinä kaikkinensa oleellisena ja riittävänä.
Kuulen myös edelleen eri-ikäisten pohdinnat siitä, onko pukki totta vai ei, kurkkiiko tontut oikeasti ikkunoista ja mahtaako pukin parta ollakaan aito. Siis aivan samoja kutkutuksia, joita oman pienen pääni sisällä, voin muistaa pyörittäneeni.
Joulukuusikin on edelleen yleinen ja tärkeä, väri- ja lajikemaailmakin laajentunut. Eikö se olekin tavallaan paljon mielenkiintoisempaa, että et todella voi etukäteen tietää edes tuttavasi joulukuusen väriä? Näin kaupassa juuri myytävän vaaleanpunaisia joulukuusia. Kyllä siinä hymy hiipi huulille, syystä tai toisesta. Hymy ei kuitenkaan koskaan voi ainakaan pahaa tehdä mielelle.
Lahja- ja tavarahulluudesta onkin sitten vaikeampaa hyvää puolta esiin nostattaa. Mutta on sekin jo saavutus, että siihen hulluuteen on havahduttu, lanseerattu myös uusia tavaramerkkejä, kuten ”aineettomia lahjoja”. Sellaista käsitettä ei tunnettu vielä taannoin. Tänä päivänä se on jalustalle nostettavaa, ennen ehkä jokapäiväiseen elämään kuuluvaa, auttamista siellä missä tarve on suurinta, pysähtymistä toisen äärelle.
Itseasiassa jaamme kaikki samaa tuskaa siitä, miten vaikeaa ja haikeaa on muuttuvaan maailmaan sopeutua, luopua tutusta ja turvallisesta. Siihen ei meiltä lupia kysellä, jos kysyttäisi, emme niitä myöntäisi.
Tarvitsimme maailmanlaajuisen viruksen pysäyttämään ja havahduttamaan huomiomme siihen, miten itsestään selvänä pidämme monia asioita, miten päättömässä kiireessä ajelehdimme, kuinka vaikeaa on viettää aikaa kotona koko perheen voimin vailla ulkopuolisia aktiviteetteja. Ja ennen kaikkea, miten suuri merkitys on sosiaalisella kanssakäymisellä ja luontaisella koskettamisella.
Mistä olisit valmis luopumaan tai mitä muuttamaan, jos saisimme vastineeksi takaisin turvallisuuden kokoontua, halata, syödä yhdessä ja kulkea julkisesti kasvot paljaina?
Kuljimmeko liian kauan mutrusuina, unohdimmeko miten tehokas ja tarttuva mielenterveyslääke hymy on? Nyt on kohdistettava katse tarkemmin, uskallettava katsoa vastaantulijaa silmiin, nähdäksemme hymyileekö hän maskin takana. Silmät on sielun peili ja uusi hymymme. Panostetaan siis siihen ja katsekontaktiin.
-Heidi-Maija-