Tänään on kulunut 15 vuotta päivästä, jolla on ollut elämääni eniten sellaista valtaa, johon en ole voinut vaikuttaa. Olin tuolloin 16-vuotias, kun isäni joutui vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen, kohtalokkain seurauksin. Hän oli useita viikkoja koomassa, jonka aikana oli koko ajan läsnä pelko siitä, jääkö hän henkiin ja jos, niin minkälaisessa kunnossa. Vaikeinta oli odottaminen epätietoisessa tilassa, vailla mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteen etenemiseen.
Tänään, keskellä korona –kriisin sävyttämää arkea, minua hämmentää ja pysähdyttää huomata, miten paljon yhtäläisiä tunteita nousee pintaan palatessani ajatuksissani 15 vuoden takaisiin hetkiin. Tunteiden voimakkuuteen vaikuttaa se, että koronatilanne on yhtäkkiseen onnettomuuteen verrattuna tullut pikkuhiljaa tietoisuuteen, eikä ole toistaiseksi uhannut suoraan lähimpieni henkeä. Se on silti tuonut pintaan samaa pelkoa, jota aiheuttaa uuden ja tuntemattoman asian äärellä oleminen ja jolla tiedostan olevan hallitsematonta valtaa vaikuttaa omaan tai läheisteni elämään ennalta arvaamattomassa mittakaavassa. Tällä hetkellä sietämättömältä omassa tilanteessani tuntuu ajoittain hetket, kun väsymys ja haasteellisen pikkulapsiarjen organisointi töiden ohella uuvuttaa, kiristää hermoja, aiheuttaa syyllisyyttä ja herättää toivottomiltakin tuntuvia ajatuksia.
Epätietoisuuden sietäminen on olotiloista tuskallisin ja voimia kuluttavin. Siihen on kaikista vaikeinta asettua olemaan hyväksyvästi, vaikka kuinka järjellä itselle selittäisi sitä kaikkea, mihin ei voi vaikuttaa ja varautua, säästellen energian tuhlaamista turhaan murehtimiseen. Mieli sopeutuu aina joksikin aikaa tiedostettuun asiaan, kunnes jokin tunne jälleen kyseenalaistaa tiedon voimaa ja vaatii mieleltä lisää työskentelyä ja ohjeita siihen, kuinka tunnistettuun uhkaan tulee reagoida. On yksilöllisistä voimavaroista ja tunnetaidoista kiinni, miten näihin mielen ja kehon aaltoileviin viesteihin vastaa.
Tunteet ovat liikkeessä, ne tulevat ja menevät, mutta yhden tunnetilan kesto ja voimakkuus vaihtelee. Kyky sietää, jotain tunnetilaa ja kyky rauhoitella itseään tunneaallokon keskellä ovat olennaisia toimintakyvyn säilymisen osalta. Itsensä rauhoittamisella en kuitenkaan tarkoita sitä, että esimerkiksi vahvat vihan ja ärtymyksen tunteet tulisi olla tyynnyttämässä pois, vaan että löytyy keinoja voimakkaidenkin tunteiden purkamiseen ja tuntemiseen. Vahvan tunnetilan tiedostaminen ja tunteen tunteminen, auttaa lopulta rauhoittumaan ja palauttamaan toiminta- ja harkintakyvyn. Esimerkiksi voimakkaan ärtymystilan ottaessa valtaa kehossa ja mielessä, on tärkeää tietää, mikä auttaa itseä purkamaan aggressiota. Monesti hetkenkin sallitusti purettu aggressio vaikkapa nyrkkeilysäkkiin, itsekseen karjumalla tai vimmatusti siivoamalla ja mattoja tamppaamalla, helpottaa oloa suuresti. Silloin tunnetila on myös purkautunut ulospäin, eikä pakkautunut ahdistustilaksi kehoon. Sen taustalla oleviin asioihin joutuu mielessään ehkä vielä palaamaan, mutta niiden lähestyminen on todennäköisesti helpompaa, kun ne on jo kertaalleen hyväksytty olemassa oleviksi, sen sijaan, että niitä joutuisi kaivelemaan epämääräisinä ahdistuksina kehostaan.
15 vuoden takaisesta kokemuksestani palaa myös elävästi mieleen, voimakas tarve pitää kiinni lähimmistään. Onnettomuustilanne muistutti rajulla otteella siitä, ettei elämä ole kenenkään kohdalla aina omissa käsissä, ennakoitavissa tai hallittavissa. Sama tunne toistuu tässäkin hetkessä. Keneen turvaan, kenestä kannan huolta, kuka kantaa huolen minusta ja millä tavalla se näkyy ja tuntuu. Onnettomuus tapahtui Saksassa, jossa isä oli ollut reissussa. Ei siis ollut mahdollisuutta olla läsnä sairaalassa siinä määrin, kuin hätääntyneellä mielelläni olisi ollut tarve. Isä oli kuusi viikkoa teho-osastolla Saksassa, jonka jälkeen hänet lennätettiin Suomeen jatkohoitoon. Minä näin isän ensimmäisen kerran onnettomuuden jälkeen Suomessa.
Tilanteen ymmärtämistä hidasti ja vaikeutti se, ettei ollut mihin konkretisoida ajatuksiaan ja kuulemaansa, kun en nähnyt isää. Oli vain luotettava tietoihin, joita sain ja asetuttava niiden kanssa olemaan. Äitini ja osa perheenjäsenistämme matkustivat Saksaan isän luo, mutta sielläkään ei ollut mahdollista yhtä mittaa olla ja odottaa, eikä teho-osastolle voinut vierailla, kuin tiettyinä kellonaikoina. Arjen oli kaikesta huolimatta pyörittävä jollain muotoa. Tämän hetken vallitseva uhka ei ole näkyvä ja siten sen konkreettisuus on vaikea mieltää. Uskon sen olevan enemmän näkyvä niille, jotka ovat kohdanneet tilanteen keskellä tartunnan saaneita ja sen kanssa jopa hengestään kamppailevia. Muita se pitää kuitenkin pelossa, jota jokaisella on erilaiset keinot, kyvyt ja voimavarat kohdata ja säädellä. On luotettava tietoihin ja ohjeisiin, sopeutuen ja oman osansa kantaen.
Isä jäi henkiin, hänellä oli aivovamma, joka toi mukanaan haasteet kaikkiin elämän perusasioihin. Hän liikkui pyörätuolilla lopun elämäänsä, opetteli uudestaan muun muassa puhumaan ja syömään. Vamma vaikutti myös muistiin ja vei mahdollisuuden palata työelämään. Muutos ja kuntoutumisen taival oli pitkä ja raskas. Sillä oli valtava vaikutus koko perheemme elämään. Tämän hetken tilanne on vaikuttanut monella tapaa normaalin arjen kulkuun, nähtäväksi jää, minkälaisia muutoksia ja vaikutuksia tällä kaikella on tulevaisuuteen. Suuret asiat ovat aina tulleet muuttaakseen jotain.
On myös voimallista huomata, miten paljon on kehittynyt kykyni sietää epämiellyttäviä tunnetiloja ja muistaa, etteivät ne ole pysyvä olotila. Kyky hakea voimaa sitä pienemmistä ja yksinkertaisimmista asioista, mitä suurempi tunnetila on päällä, kannattelee minua. Silloin kuin mieli on avoimemmassa tilassa ja vastaanottavaisempi, on huomattavasti helpompaa sisäistää ja oppia uusia tapoja toimia. Sen vuoksi tunnetaitojen opettelu omiin tunnekokemuksiin palaamalla, on äärimmäisen hyvä keino oppia tuntemaan itseään paremmin ja kehittymään omana itsenään niin, että vaikeinakin aikoina olisi keinoja, joista ammentaa voimaa ja pystyvyyttä, kun sitä tarvitaan.
Pysähdyn miettimään, että miten itse sitten selvisin tuolloin 16-vuotiaana, vailla tietotaitoa, kokemusta tai edes aikuisella olevia lähtökohtia mielen hallintaan. Tilanteen edetessä ja jatkuessa moninaisine haasteineen vuosia, loppuivat voimavarat ja mielen pystyvyys käsitellä kaikkea yksin. Silloin lopulta löysin tieni avun piiriin. Mutta tilanteen alkuaikoina toimintani, oli hyvin vaistonvaraista.
Vetäydyin ehkä luontaisesti omiin ajatuksiini, mutta hakeuduin tilanteessa turvallisiksi kokemieni ihmisten pariin. Pidin ikävissäni ja menettämisen pelossani isän fleece-takkia ylläni, tuntien hänen olevan silloin lähempänä tai jollain tasolla läsnä. Hukutin lohduttoman hitaasti etenevää aikaa 1000 palan palapelin tekoon. Sen koen jälkikäteenkin äärimmäisen hyvänä keinona olla ja sietää vaikealta tuntuvaa hetkeä, jossa ei voi muuta kuin odottaa. Ajatus virtasi vapaasti, palapeliin keskittyminen esti tarttumasta yksittäisiin ajatuksiin liiaksi. Niillä oli tilaa virrata. Rauhallinen ja ponnisteluja vaatimaton tekeminen auttoi sietämään sietämättömältä tuntuvaa tunnetilaa, jota epämääräisyydessä odottaminen aiheutti. Tartuin päivittäisiin rutiineihin, vaikka pohdin niiden merkityksellisyyttä, kun mieleni valtasivat valtavat pelot siitä, näenkö isääni enää koskaan. Ompelin ja tein käsitöitä, jotka ovat lapsesta saakka olleet mielipuuhiani.
Aloin myös kirjoittaa ajatuksiani satunnaisesti, vailla selkeää suunnitelmaa tai tavoitetta. Löydän edelleen ajatuspätkiäni sen aikaisista vihkoista ja papereistani. Pikkuhiljaa kasvoi sisälläni myös suuri tarve ja rohkeus puhua siitä, miltä minusta tuntuu. Yhteiset hetket perheen, läheisten ja ystävien kesken kahvittelun, pihatöiden, sanomisen tai illan tunnelmien ihmettelyn äärellä ovat painuneet syvälle mieleeni. Niillä oli siis paljon merkitystä. Niiltä ajoilta satunnaisesti tallentuneista valokuvista on tullut erityisen tärkeitä. Niiden kautta vahvistuu ymmärrykseni ja myötätuntoinen suhtautuminen itseäni kohtaan. Tilanne oli näin jälkikäteenkin ajateltuna raskas ja kuormittava monella tapaa, ottaen huomioon vielä nuoren ikäni. Silti siitä lopulta selvisin, opin ja vahvistuin, kaikkien mutkien ja karikkojen kautta.
En olisi aikanaan jaksanut eteenpäin yksin, ajoittain sietämättömältä tuntuvassa olotilassa, enkä pystyisi siihen nytkään. Tarvitsemme toinen toisiamme. Minun selviytymisen tielläni on vuosien varrella tähän päivään saakka ollut suuri merkitys sillä, että olen ollut utelias pysähtymään itseni ja tunteideni äärelle. Olen kirjoittanut, puhunut, tehnyt asioita, joissa ajatus virtaa ja jakanut niitä toisten kanssa. Olen vaikeimpina hetkinä tukeutunut myös ammattilaisiin, joilla on kykyä kannatella niissä hetkissä, kun omat voimavarat ehtyvät ja auttaa takaisin ymmärryksen tielle. Työ on kuitenkin tehtävä itse. Kukaan muu ei voi tietää, miltä minusta tuntuu ja mikä minua auttaa. Suurin tulos, jonka tehty työ oman mielen ja tunteiden parissa on tuottanut, on pohjimmainen usko elämään, sen kantavuuteen ja loputtomaan toivoon, johon on mahdollista ankkuroitua aina uudelleen, myös toivottomuuden karikoistakin kurkottaen. Toivoon tarttumiseen on löydyttävä oma tahto aina uudelleen, mutta toivon heräämiseen on lupa käyttää apukeinoja, joissa toiset ihmiset ovat yleensä avainasemassa. Vaali siis erityisesti niitä ihmissuhteita, jotka saavat sinussa toivoa ja luottamusta heräämään.
Kuinka siis sietää sietämättömiltä tuntuvia hetkiä ja ajanjaksoja?
- Tartu pieniin hetkiin ja hyvältä tuntuviin asioihin. Tarvitset niitä hankalassa tilanteessa mahdollisimman usein, kuin lisähappea tankaten.
- Kirjoita ja/tai kuvita ajatuksiasi näkyviksi. On ihan eri asia pyöritellä ahdistavaa ajatusvelliä omassa päässä, kuin konkretisoida sitä näkyväksi. Muista päivätä tuotoksesi, saatat hyötyä niistä tulevaisuudessa!
- Puhu ääneen, miltä sinusta tuntuu ja jaa mieluiten ajatuksesi jonkun kanssa.
- Etsi uteliaasti kokeillen itsellesi sopivia keinoja purkaa erilaisia tunnetiloja, erityisesti niinä hetkinä kun on pakko suoriutua ja selviytyä.
- Pysähdy kiitollisuuteen. Niin kliseiseltä, kuin asia ehkä kuulostaakin. Joka tilanteessa on kuitenkin jotain myös hyvin. Vaikka asia olisi pienikin, siinä on aina kohta, jossa on toivon mahdollisuus ja toivossa on eteenpäin vievää voimaa! Ole siis kiitollinen myös siitä, mikä on juuri nyt edes siedettävällä tolalla.
- Luota! Johonkin täytyy luottamuksensa suunnata, kun kaikki on epävarmaa ja omien vaikuttamismahdollisuuksiensa rajallisuus läsnä. Vain sinä tiedät ja päätät, mihin luottamuksesi ankkuroit.
Pohdi näitä asioita asia kerrallaan ja palaa niihin uudelleen. Mieli tarvitsee muistutusta ja aikaa sisäistää sekä muodostaa omat uudet tapansa. Tunnetaitojen parissa tekee jokainen meistä matkaa läpi elämän, enemmän tai vähemmän tiedostaen. Kiitollisuus, toivo tai tunteiden tunnistaminen on sananhelinää siihen saakka, kunnes oikeasti annat niille aikaasi, läsnäoloasi ja ajatuksiasi. Ne ovat taitoja, joita täytyy opetella ja harjoitella.
Mieleeni palaa vielä 15 vuoden takaa hetki pihallamme, kun äitini sai puhelun Saksasta teho-osaston lääkäriltä. Isä oli haukotellut ensimmäisen kerran! Toivon kyyneleet nousevat silmiini edelleen, siihen hetkeen palatessani. Lähdin viemään suurta uutista eteenpäin pihapiirissä asuville serkuilleni. Se haukotus toi ensimmäiset toivonpilkahdukset siitä, että isä on toipumassa. Kuinka valtavan merkityksellisen tunnelatauksen tuo yksi haukotus saikaan aikaan silloin, jos se saa minut vielä 15 vuoden jälkeenkin liikuttumaan kyyneliin saakka. Entäpä millaista voimaa siitä syntynyt toivo mahtoikaan luoda määrittämättömän pelon keskellä elävän nuoren naisen mieleen.
Tartu jokaiseen toivonpilkahdukseen matkallasi. Ne vievät aina askel kerrallaan eteenpäin. Joskus toivon siivin pääseekin harppauksia tai myötätuulen sattuessa jopa hetken liitoon.
-Heidi-Maija-